Budapestin auringonlasku -elokuva ja nouseva usva
”Végállomás!”
Ei sisällä suurempia juonipaljastuksia elokuvasta – ainoastaan sen, mitä elokuvasta on kerrottu etukäteen tai ohjaajan tyylistä ja esikuvista on pääteltävissä tai odotettavissa.
Eurooppaa paahtava ja kärjistävä helle ei ole millään kulkeutunut Suomeen, mutta sellaisen voi jossain määrin onneksi tuntea uppoutuessaan elokuvien maailmaan. Tällainen tunne tuli itselleni, kun kävin katsomassa elokuvateatterissa László Nemesin viime vuonna ensi-illan saaneen Budapestin auringonlasku -elokuvan (unk. Napszállta). Elokuvan alussa varoitellaan tappohelteistä, joka välittyy katsojalle valkokankaalta – kiitos elokuvan värimaailman ja hahmojen vaatetuksen. Elokuvan alku herätti itselleni vahvasti tuttuja tuntemuksia, eikä eläytyminen ollut vaikeaa, koska Budapestissa oli juuri tuolloin tappohelteitä, kun saavuin sinne ensimmäistä kertaa.
Tappohelteet eivät ole kadonneet mihinkään; niitä nimenomaan tulee olemaan entistä enemmän. Katukuvassa on kuitenkin havaittavissa ihmisten muuttunut pukeutuminen – jota eräs ystäväni taannoin kommentoi ja kuvaili adjektiivilla: “rumia”. Kaupungissa itsessään on hyvin paljon jäljellä tuon ajan Budapestin ja Unkarin henkeä, jota on mahdollista aistia – niin hyvässä kuin pahassa.
Itse elokuvan synopsis on lyhyesti Finnkinon mukaan seuraavanlainen:
“Vuonna 1913 nuori Irisz Leiter (Juli Jakab) matkustaa kohti Budapestia työskennelläkseen hatuntekijänä kuuluisassa hattukaupassa, joka kuului hänen edesmenneille vanhemmilleen. Uusi omistaja, Oszkár Brill (Vlad Ivanov) käännyttää hänet kuitenkin pois samalla, kun hattukaupassa tehdään valmisteluja äärimmäisen tärkeää vierasta varten. Yllättäen Irisz kohtaa miehen, joka etsii erästä Kálmán Leiteria. Irisz kieltäytyy lähtemästä kaupungista ja päättää seurata Kálmánin jalanjälkiä, jotka ovat hänen ainoa yhteytensä menneeseen. Nuoren naisen uteliaisuus johdattaa hänet läpi Budapestin synkkien ja sekasortoisten katujen, joiden varrella ainoat valot palavat enää Leiterin hattukaupassa – sivilisaation tuhon lähestyessä.”
Nemes Kubrickin jalanjäljillä
Budapestin auringonlasku on historiallinen draama, joka muuttuu lopulta jännityselokuvaksi, jossa on nähtävissä muun muassa Stanley Kubrickin vaikutus Nemesin työhön. Elokuva on saanut niin kehuja kuin kritiikkiä, ja sitä on odotetusti verrattu Nemesin vuonna 2015 ensi-illan saaneeseen Son of Saul -elokuvaan (unk. Saul fia). Nemesin ensimmäinen pitkä elokuva palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnolla vuonna 2016, mutta Budapestin auringonlaskua ei Unkarin ehdokkaana valittu vuoden 2019 Oscareiden vieraskielisten elokuvien sarjan viiden ehdokkaan joukkoon.
Elokuvassa on paljon pitkiä otoksia, jotka ovat usein lähikuvaa päähenkilöstä. Elokuva on saanut kritiikkiä juurikin pitkäveteisyydestä ja siitä, että pitkissä lähikuvissa korostuu päähenkilö Irisz Leiterin ilmeeettömyys. Leiter ei tunnu reagoivan ympäröivään maailmaan millään tavalla ja hän tuntuu elävän kuin unessa – usvassa. Elokuva on saanut kritiikkiä myös historiallisena draamana, koska hahmojen vaatetuksen ja sisätilojen kalustuksen (jollaisia on vielä nykyäänkin mahdollista löytää Budapestin vanhoista rakennuksista) lisäksi elokuvassa ei näytetä taustalla tuon ajan Budapestia. Katsojaa näkee hyvin useasti rakennustyömaita rajaavia puuaitauksia, jotka eivät ole oikeastaan outo näky nykyajan Budapestissa.
Itse en ole pystynyt yhtymään kritiikkiin, vaan mielestäni elokuva oli jännityselokuvana katsomisen arvoinen. Elokuva on oikeastaan hieman mielenkiintoisempi ja jännittävämpi, kun itselle tuttu Budapest muuttuu yhtäkkiä synkäksi ja sekasortoiseksi kaupungiksi, jossa ei todellakaan haluaisi itse olla. Katsoja ei todellakaan voi tietää, että keneen Irisz Leiter voi luottaa. Sivilisaation tuhon lähestymistä ei tietenkään mitenkään selitetä tai avata, mutta katsoja voi sen helposti yhdistää lähestyvään ensimmmäiseen maailmansotaan. Lähestyvä sekasorto on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä ensimmäinen maailmansota, joten elokuvan ajatuksista ja tunnelmasta voi saada hieman enemmän auki, jos tietää Budapestin ja Unkarin historiaa.
Nouseva usva
Budapestin auringonlaskun taustalla on Itävalta-Unkari ja sen sisäiset jännitteet, mutta siinä on myös jatkuvasti painostavasti läsnä tulevaisuuden lähestyvät painajaiset. Eräässä kohtauksessa vedestä nousevan usvan voisi ajatella kuvastavan lähestyvää ensimmäistä maailmansotaa ja sen jälkitapahtumia, joita kohti Budapest ja Unkari, sekä sen ihmiset, kulkevat vääjäämättä.
Kävin läpi Fortepan-sivuston kuva-arkistoa ja valitsin sieltä joitakin valokuvia 1910-luvun alusta, joista on mahdollista nähdä ja aistia tuon ajan arkielämää. Niissä on nähtävissä eläviä katuja täynnä ihmisiä, jotka kävelevät kesähelteessä itseään suojaten hatuin ja sateenvarjoin. Budapest myös edustaa teknologian kehitystä, joka on nähtävissä joukkoliikenteen lisäksi muun muassa parlamenttitalon modernissa lämmitys- ja jäähdytysjärjestelmässä. Lähestyvää usvaa ei ole nähtävissä, mutta se alkaa jo lähestyä kuvassa, jossa ihmiset tarkastelevat parlamenttitalon edustalla esillä olevia tykkejä, jotka on saatu sotasaaliiksi venäläisiltä. Sotaonni näyttää hyvältä, mutta on pian kääntymässä nöyryyttäväksi tappioksi.
Elämä usvassa
Verisen ja uuvuttavan ensimmäisen maailmansodan lopulla Unkarissa tapahtui krysanteemivallankumous, jolloin Unkari irtautui liitosta Itävallan kanssa ja kuningaskunta muuttui tasavallaksi. Unkari ajautui kuitenkin sekasortoon ja tuli nöyryytetyksi, koska naapurivaltiot miehittivät sen alueita. Maaliskuussa 1919 perustettiin Unkarin neuvostotasavalta, joka johti vain 23% entisen Unkarin kuningaskunnan alueesta. Tuona aikana tapahtui myös väkivaltaisuutta lietsova punaisten terrori. Neuvostotasavalta päättyi 133 päivän jälkeen elokuussa 1919 romanialaisten sotilaiden marssiessa Budapestiin, jolloin myös vuoden kestänyt Unkarin ja Romanian välinen sota päättyi. Tätä seurasi uuden tasavallan perustaminen ja kaksi vuotta kestänyt valkoisten terrori, joka oli punaisten terroria verisempi kostotoimenpide. Tuona aikana Unkari koki suuren nöyryytyksen ja kansallisen trauman, kun Trianonin rauha solmittiin 4. kesäkuuta 1920, jolloin Unkari joutui luopumaan 2/3 entisestä pinta-alastaan ja uusien rajojen taakse jäivät myös kolmannes unkarinkielisestä väestöstä.
“Elämä usvassa” ja kansallinen trauma ovat aiheita, joita ei ole hirveän helppo esitellä kuvin, mutta se voi olla havaittavissa tai sen voi nähdä asioiden taustalla. Esimerkiksi Yksinäisen miehen juna -matkakertomuksessa Mika Waltari kuvailee Unkarin sielun pohjasävyn olevan surumielisyys, joka on havaittavissa tarkastellessa maalauksia kaunotaiteiden museossa (unk. Szépművészeti Múzeum) Budapestissa:
“Sitten katson Unkarin kansan sieluun. Taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa voi paremmin kuin missään muussa vaistota kansan sielun. On myös monta ihmistä, joita voi oppia ymmärtämään vasta nähdessään, ketä he rakastavat, millaisia kirjoja he ihailevat, mitä musiikkia he kuuntelevat mieluimmin. Unkarin sielun pohjasävy on surumielisyys, – on niin paljon kidutusta, niin paljon väsymystä, niin paljon marttyyriutta ja väsymystä kuolemaan asti. – Hevonen on kaatunut tielle eikä enää jaksa nousta ylös, – pieni, väsynyt tyttö kulkee pitkin loppumatonta tietä, – unikkoja kasvaa tien molemmin puolin, punaisia, kirkkaita unikkoja, – Vain harvoin näen [tauluissa] iloa ja keveyttä, ne ovat poikkeuksia, jotka korostavat pohja tunnelmaa.
Mutta on myös tauluja, joissa on rauhaa, joissa kaikki on sulautunut hiljaiseen, vapautuneeseen sopusointuun, joissa ei enää ole mitään surua eikä probleemoja. Luonnon ja rannattoman pustan rauhaa. Näen sen muutamissa suurissa, kähärävillaisissa lampaissa ja jonkun vanhan piispan vanhuuden kirkastamissa kasvoissa.”
– Mika Waltari, Yksinäisen miehen juna, 1929. (Heikkinen 2006, 164–165)
Katoamaton usva
Elokuvan ajattelisi olevan vain jossain määrin historiallinen kuvaus, mutta sillä on omat linkkinsä nyky-Unkariin. Näin on myös Nemesin aiemmalla Son of Saul -elokuvalla, joka kertoo Unkarin juutalaisesta Sonderkommandosta Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirillä. Sen voi liittää keskusteluun koskien Unkarin roolia holokaustissa ja yli puolen miljoonan Unkarin juutalaisen murhaamisesta toisessa maailmansodassa, koska nyky-Unkarissa on ryhdytty väheksymään Unkarin roolia holokaustissa ja antisemitismi on kasvanut ja saanut tilaa yhteiskunnassa.
Budapestin auringonlasku ei ole vain elokuva komeista päähineistä, vaan sillä on oma ajankohtaisuutensa, koska ensimmäisen maailmansodan päättymistä ollaan jo muisteltu ja seuraavaksi Trianonin rauhasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Sitä tullaan varmasti muistelemaan hyvin monella eri tavalla; esimerkiksi Unkarin nykyinen hallitus on aloittanut jo oman viestinnän, jossa haikaillaan suurempaa Unkaria. Trianonin aiheuttamasta kansallisesta traumasta ei olla kuitenkaan käyty vielä avointa keskustelua kovin pitkään, koska se oli pitkään kielletty aihe. Mahdollisuus keskustella aiheesta julkisesti avautui taas, kun Unkarin kansantasavalta päättyi vuonna 1989 ja maa siirtyi demokratiaan.
Elokuvan päähenkilö Irisz Leiter on ihmisille muukalainen, jonka syytä ja motiiveja palata Budapestiin ihmetellään ja kyseenalaistetaan. Samoin Unkarin pimeinä vuosina 1910- ja 1920-luvun vaihteessa ihmisiä eroteltiin budapestilaisiin ja ulkopuolisiin, joiden välillä oli myös poliittista valtataistelua. Samalla tavalla nyky-Unkarissa ovat johdossa henkilöt, jotka ovat tulleet Budapestin ulkopuolelta ja ovat halunneet haastaa Budapestin älymystön ja vapaamieliset.
Viittaukset
– Heikkinen, Jani (2006) Budapest – kirjailijan kaupunki. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.